Synnyin vuonna 1947 Virossa Kohtla-Järven kaupungissa suomalaiseen perheeseen, joka asui venäjänkielisessä ympäristössä. Mummoni ei osannut venäjää, joten varhaislapsuudessani kuulin ympärilläni vain suomen kieltä. Opin venäjän puhekielen viisivuotiaana, mutta ennen sitä olin ehtinyt jo oppia lukemaan venäjäksi. Kumma juttu, että venäjänkielisten kirjojen lukeminen sujui hyvin suomalaiselta lapselta. Luin todella paljon. Matka kirjastoon oli pitkä ja jännittävä, ja sain kulkea sen yksin. Oli pakko joka viikko kantaa kotiin kassillinen kirjoja. Myös piirtäminen kiinnosti.
Päätin jo nuorena, että minusta tulee taiteilija. Piirsin julisteita, kukkia, kuvitin satuja ja pidin jopa leikkitaidekoulua koulukaverille. Huomasin kolmetoistavuotiaana, että kirjoittamalla voin luoda oman maailmani yhtä hyvin, kuin piirtämälläkin.
Silloin päätin, että minusta tulee kirjailija. Ilmeisesti onnistuin jotenkuten kirjoittamisessa, sillä ollessani 15-vuotias runoni huomattiin ja minulle perustettiin oma palsta paikallisessa kaupungin lehdessä. Minusta tuli erilainen kun muut. Se ahdisti. Se ei ollut kivaa, sillä en tiennyt miten pitäisi käyttäytyä. Lopulta lopetin runojen lähettämisen lehteen ja rupesin kirjoittamaan niin kuin muutkin –salaa pöytälaatikkoon.
Isona minusta tuli taitelija. Olen koulutukseltani lasimuotoilija ja kuvataiteilija. Suoritin tutkintoni Eestin taideakatemiassa ja työskentelin yksitoista vuotta suunnittelijana Valko-Venäläisessä lasitehtaassa. Se oli todella antoisaa ja mielenkiintoista aikaa. Aviomieheni on myös lasitaiteilija, työkumppani ja lisäksi ystävä.
Meillä oli kaksi lasta ja takana 45 vuotta elämää Neuvostoliitossa, iloja, suruja ja pettymyksiä, kun päätimme muuttaa Suomeen. Taakse jäivät onnistunut taitelijan ura, mielenkiintoinen työpaikka, rakkaat ystävät sekä sukulaiset. Se oli hyppy uuteen tuntemattomaan tulevaisuuteen, hyppy tyhjyyteen. Se oli myös pelottavaa ja raskasta, mutta välttämätöntä, sillä asuimme alueella jossa Tshernobylin siivet toivat myrkkyä ja vaaraa lapsillemme. Me muutimme pois ja se tuntui hyvältä, sillä halusimme pelastaa lapsemme.
Suomessa aloitimme uuden elämän. Opettelimme kielen, tavat ja käyttäytymisen. Se oli koko perheelle vaikeaa aikaa, koska tunsimme olevamme erilaisia kuin muut, eikä sille seikalle voinut tehdä mitään. Piti vaan elää ja toivoa, että joskus opimme pärjäämään Suomessakin.
Minulle Suomi on lapsuuteni unelmien maa. Se oli vaarini, mummoni, isäni sekä äitini kotimaa ja synnyinmaa. Asun Suomessa nyt jo 27 vuotta ja nautin kaikki nämä vuodet samalla tavalla kuin alussakin, silloin kun tulin ja huomasin, että ihmiset ovat rauhallisia, kadut ja pihat siistit, järven vedet kirkkaat ja ilma pudas. Tuntuu siltä, että kaikki mitä olen nähnyt sitä ennen, on näyttäytynyt likaisen ja rikkinäisen lasin kautta. Olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus asua täällä.
Kaikki nämä vuodet kirjoittaminen on ollut minulle henkireikä ja opittuani suomea tarpeeksi, rupesin kirjoittamaan myös suomenkielisiä satuja ja muistoja. Vuonna 2014 voitin palkinnon Vesaiset kilpailussa. Tekstejä oli 450 ja minun teksti ”Mairen ilmapallo” sijoittui kolmanneksi. Se oli kertomus varhaislapsuudestani Virossa.
Kirjoittamiani kertomuksia, esseitä sekä haastatteluja on julkaistu kansainvälisessä Literarus-nimisessä lehdessä, Paltan kirjoissa, internet-lehdissä ja blogeissa. Kustantamo Basam Books on julkaissut kaksi kirjaani: Akvarelliaakkoset; Talvimaisema ja Akvarelliaakkoset; Ruusu. Tämän lisäksi kirjoitan myös omia venäjänkielisiä taide-aiheisia blogeja. Jaan niissä muistoja, tieteellisiä artikkeleita, maalauksia sekä muita tekstejä ja kuvia. Blogeillani on yli 10 000 seuraajaa. Toimin myös lasitaiteilijana sekä kirjojen kuvittajana ja lisäksi osallistun aktiivisesti kansainvälisiin näyttelyihin ja projekteihin.
Maire Pyykkö lukemassa lapsuuteensa pohjautuvaa tekstiään.
Kuusi
Kerttu toi salaa kuusen sisälle ja ikkunat peitettiin mustalla paksulla kankaalla. Sen piti olla salaisuus naapurilta ja Stalinilta. Äiti sanoi, että se on vaarallista ja ettei Kerttu ajattele järjellä. Kerttu pisti kuusen oksille pumpulia ja jotain kiiltävää ja vastasi, että kaikki hänen pelot jäivät sinne mistä hän tuli. Sanat ”Iosif Stalin” molemmat lausuivat vihaisesti kuiskaten. Kerttu sytytti kynttilät ja lauloi hiljaa: ”Joulu – puu – on – raken – nettu – Joulu – on – jo – o – vella.
Kirjoittaja: Paltta 
Syksyllä 2015 Jukka Behm kirjoitti romaania Villa Karossa Beninissä.
Lappeenrannan torilla kukkia, kukkia ja minä 1930- luvun Pyrkijä-pyörälläni.
Paltta 