Lokakuun palttalainen: Leena Morottaja

Olen ammatiltani ja kutsumukseltani kirjastonhoitaja, ollut eläkkeellä jo 18 vuotta. Asun Haminassa. Alan olla palttalainen vanhemmasta päästä. En ole kirjoittanut koko ikääni, julkistin ensimmäisen tekstini vasta 11-vuotiaana.

Olen kirjoitellut enimmäkseen seurojen ja liikelaitosten historiikkeja, viimeiseksi Mänttärin sukuyhdistyksen toiminnasta 80 vuoden aikana. Siitä on jo pari vuotta, joten pitäisi ryhdistäytyä. Keräilen parhaillaan pientä kirjaesittelyä.

Olen toki kirjoitellut myös runoja, varsinkin kohtaamieni minikriisien aikoina. Siksi tuloksena on karmean subjektiivista soppaa. Kun aikanani kääntelin asiakirjoja saamelaisten historian kirjoittajille, lähetin niitä Jorma Etolle. Hän heitti huolettomasti syrjään pikku runoni ja innostui historiasta niin, että siitä syntyi “Tämä maa oli meidän”. Se on ollut mallina muutamille sikäläisille kirjoittajille.

Annukka Järvi asetti Jamilahden kursseilla minulle dead linen, joten sain kokoon “Kahdella tuolilla: tarinoita keskipitkän elämän varrelta”. Se oli itekirja ja aika vapauttava kokemus.

Myöhemmin olen käännellyt lauluja ja veljeni on säveltänyt pieniä sarjoja teksteihini.

Leena Morottaja

Kuvassa olen jossain päin Saksaa kukkivan onnenpensaan edessä.

 

Ensilumi –

ikkunan takana häilähtää

harmaa nopea verho.

Kesän käsi sulkee kaihtimet

seuraavaan kukkien aikaan.

 

 

 

Advertisement

Kuukauden palttalainen: Marja Huuhtanen

Kirjoittaminen on minusta kaukana. Ja silti liki päivittäin. Kirjoittaminen on kirjoja, kirjallisuutta, lukemista. Katson ihmisiä kumartuneina kirjan ääreen, selaamassa sanomalehtiä, nautiskelemassa luettavan valinnan vaikeudesta. Lukeminen näyttää hyvältä, kun viuhdon kirjaston ja kaupungintalon väliä (yleensä viime tingassa, en juurikaan myöhässä). Muistan työni merkityksen parhaiten läpikulkukiireessä lukijoiden keskellä, vähän ulkopuolisena, mutta ytimessä. Aamulla töihin tullessani pyörähtelen uutuustelineiden ympärillä ja ihmettelen, riittääkö näille kaikille käsipareja, kuinka kukaan pystyy lukemaan tarpeekseen.

Kirjoittava kauteni muistutti kestoltaan Suomen kesää tai arki-illan orgasmia. Nautin siitä yhtä lailla. Opiskelin sanataidetta, suoritin luovan kirjoittamisen opintoja, kirjoitin läksyinä runoa sekä proosaa. Sain vertaistukea Sanaseura Harrastuksesta, riemastuttavia kommentteja Akkapaha-blogiin, rohkaistuin lavarunoihin. Murrekirjoittamista kuvittelin jatkavani hamaan asti. Innostuin yhdistykseen, ideoitiin Sanasampo-hanketta, päädyin Palttaan puheenjohtajaksi. Leader-hankkeessa riitti hallinnoitavaa. Onneksi oli Teija Ojala, mitä olisimme saaneet aikaan ilman Sirkka Lainetta tai Anu Partasta? Risto Talka, Martti Linna sekä monet muut kantoivat korsia kekoon ja tarjosivat tukensa aina. Oli työ kirjojen keskellä, mutta erossa niistä. Oli perhe, joka antoi aiheita, mutta vei aikaa. Oli ikä, joka vaati lisää jumppaa, venyttelyä ja vetristystä. Oli pää, jonka täytyi päästä pihalle. Oli muutakin, löytyivät käsityöt ja luova virkkaaminen. En lopettanut kirjoittamista, kirjoittaminen jätti minut. Se saattaa tulla takaisin, ei sen ole pakko.

Töistä lähtiessäni vilkaisen vielä hyllyjen väliin ja kurkistan lastenosastolle. Pieni ihminen kuvakirjakaapilla, isä sohvalla lukemassa lapselle, kenkäparit Satuhuoneen ovella. Tämä riittää minulle, työpäivä on täysi. Ja sydän.

Ihanaa vihreää kevättä!

Marja

Marja Huuhtanen komennonpidossa.

Kirjastonjohtaja tavoitettiin työn touhusta, keskeltä arjen haasteita. Kirjastokoira Kirjavaisessa riittää hallinnoitavaa. Kuva: Kimmo Heikkilä.

Kuukauden palttalainen: Janne Kauppi

Tutustuin Janneen kun hän oli vielä nuori ja kokematon, palaen halusta ymmärtää tätä ihmetystä herättänytty erinomaiselta vaikuttanutta maailmaa!

Vuosia myöhemmin hän kuitenkin ymmärsi että kaikki muut ihmiset viettivät suurimman osan elämästään vakavina, yksin oman päänsä sisällä pohtien menneitä huoliaan, nykyisiä huoliaan ja tulevaisuuden mahdollisia huoliaan!

Ja hän kylmeni elämälle eikä välittänyt enää, aivan kuten joku joka on ensimmäistä kertaa vuoristoradassa mutta jo ensimmäisen mutkan jälkeen ymmärtää että matka on täynnä mutkia, ylämäkiä, alamäkiä ja lopussa odottaa väistämätön pysähdys! Ja että jokainen kyydissä huutaa jännityksestä, riemusta ja pelosta vain koska matkalla ei ole muutakaan tekemistä ja oikeasti jokainen vain odottaa loppua että voi huoahtaa helpotuksesta!

Mutta eräänä päivänä hän kuvitteli maailman, täynnä jännitystä, pelkoa, tuskaa, epätoivoa mutta ennen kaikkea, horjumatonta tahtoa voittaa kaikki vastoinkäymiset ja elää!

Ja hän kiinnostui jälleen hieman elämästä ja kuvitteli tuhansia elämiä, ensin hyvin surullisin lopuin mutta myöhemmin ilo ja muut tunteet saivat jalansijaa ja hymy palasi taas kasvoille!

Lopulta hän päätti kertoa muille mitä kaikkea mahdollista ja mahdotonta sitä voi oikeasti ajatella ja ainakin niiden hetkien aikana, jokaisen huolet unohtuivat!

Hänestä oli tullut minä!

Kirjoittanut Janne Kauppi

Kuukauden palttalainen: Rauno Tuomainen

Rauno Tuomainen

 

Olen eläkkeellä oleva ruokolahtelainen. Kirjoittaminen on kuulunut jossakin muodossa elämääni nuoresta lähtien. Suoritettuani Luovan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa, sain uutta sytykettä harrastukseeni. Olen huomannut, että minulle sopii parhaiten aforismien kirjoittaminen. Se on jännittävää siksi, että aforismia ei voi päättää kirjoittaa, kuten Markku Envall on sanonut, pikemminkin on katseltava asioita ja maailmaa totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Jos sitten löytää sopivan ajatusaihion, sitä voi mielessään kypsytellä, ja tiivistää sen muutaman sanan moniselitteiseksi aforismiksi. Kirjoittaminen onkin sitten se helpoin osa asiaa.

Olen saanut kolmena vuonna aforismini Helsingin Raideaforismeihin ja viime syksynä myös aforismini palkittiin ”aforismeja Föliin” –kilpailussa Turussa.

Maalaaminen ja valokuvaus ovat olleet myös mukavia itseilmaisun muotoja. Minun mielestäni on hyvä haastaa itsensä ja kokeilla sellaista, jossa ei tiedä olevansa paras tai edes hyvä. Silloin kestää paremmin taipuisana elämän edessä.

 

Tässä muutama aforismi:

Niin pieni, ettei mahdu joukkoon.

Kauneus on kypsynyttä karkeutta.

Kun häpeä on vanginvartijana, ei tarvita edes lukkoja.

Kun myrsky repii katon, aurinko paistaa sisälle.

 

Kuukauden palttalainen: Päivi Lappalainen

Päivi Lappalainen

Aloin aktiivisesti kirjoittaa runoja joskus 15-vuotiaana. Tosin ensimmäisen runoni kirjoitin Jari-nimisestä pojasta jo 9-vuotiaana. Hän oli isosiskoni Pirjon luokkatoverin pikkuveli. Hänen kanssaan jäimme joskus iltaisin kahdestaan, kun Pirjo ja Jarin isosisko Päivi lähtivät disco Catacombiin Lahdessa. Ja äiti ja isä olivat myös tansseissa. Jari oli hoikka, pitkä ja vaalea poika. Ihastuin.

Puiden varjossa sinut nään,
olet muuttunut paljon.
Et päätäs käännäkään
käsi vierelläs sua palvoo.

10-vuotiaana tein jonkun kirjaa muistuttavan töherröksen espanjalaisesta perheestä, vaikken tiennyt koko Espanjasta mitään. Asuimme Lahdessa Hakakadulla, ja naapurin rouva kannusti kovasti jatkamaan.

Murrosiän myllerrykset ja suuri tuskainen ensirakkaus patouttivat minut kirjoittamaan runoja. Ensirakkauteni Kari oli Lahden komeimpia uroita varsinkin miehistyttyään ja mentyään inttiin. Hän aiheutti toiminnoillaan minulle hyvin paljon tuskaa. Mutta kukapa olisi seppä syntyessään. Olin liian herkkä niinkin kokeneen sällin talutushihnaan. Siinä olivat hyvät eväät rakkausrunoille.

Lukiossa kirjoitin pääasiassa runoja, mutta myös yhden mainittavan aineen nimeltä Musiikkia yli rajojen. Se arvioitiin uniikiksi. Kuvaan siinä Pihtiputaan rockfestivaaleja vuonna 1982, jolloin nukahdan amerikkalaisen Davidin viereen Pelle Miljoonan laulaessa Hyvää yötä maailma.

Lukion äidinkielen opettaja Irma Willman kannusti ja kehotti minua lähettämään runojani kirjailija Risto Ahdille. Saatuani nipun takaisin muistan Riston neuvoneen, että asioiden pitää patoutua kunnolla, että syntyy voimakasta ja vaikuttavaa tekstiä.

Päijät-Hämeessä julkaistiin Optimisti-lehteä ja olin tosi onnellinen, kun sain ekan runoni joskus 1983 lehteen. Suuren uutisen kertoi runoilija Arto Kytöhonka Päijät-Hämeen kesäyliopiston Luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla kävin tuona samaisena kesänä. Kytöhonka julkaisi kirjoituksiani 4 vuotta Optimistissa, jonka päätoimittajana toimi. Hän myös kannusti ja antoi minulle palautetta lähetellen postikortteja kotiini. Sitten runosuoneni tyrehtyi hetkeksi. Tapasin tulevan mieheni 1985. Minut palkittiin myös Maaseudun Sivistysliiton kirjoituskisassa runoistani tuolloin.

Käydessäni Orimattilan emäntäkoulua vuosina 1983-84 toimitin emäntäkoulussa koulun historiassa jo aiemminkin tuttua Kipinä-lehteä vuoden ajan. Ainakin rehtori Oijala luki sitä silmät tapillaan. Lähetin jonnekin Iltapäivälehdestä löytämääni osoitteeseen tekstejäni. Yhtenä iltana minulle soitti sisäoppilaitokseen kirjailija Kalevi Seilonen ja kertoi haluavansa lisää runojani. Näin sain kolme kohtalaisen hyvää runoa julkaistua Runous-lehdessä, jonne kirjoittivat ne Oikeat Kirjailijat, myöhemmin myös idolini Juice. Nuo runot käännettiin skandinaavista Cafe Existence julkaisua varten ruotsin kielelle. Myöhemmin Seilonen arvioi esikoisrunoteokseni, ja sain häneltä hyviä vinkkejä.

Nämä olivat kirjoittajan alkutaipaletta, joka on ollut pitkä. Noiden vuosien jälkeen kävin muutaman päivän lehtikirjoittamisen kurssin Hollolan Kestikievarissa 1985. Ajattelin, että en varmasti ala miksikään lehden avustajaksi. Mutta kahden vuoden päästä huomasin toisin käyneen. Etelä-Suomen Sanomien Huvi- ja Hyötyosaston vastaava Marjukka Mård toivotti minut melkein yhdeltä istumalta tervetulleeksi kesätöihin. Jostain syystä en mennyt. Takanani oli siis loistava tulevaisuus. Ja edessä vietävä määrä kursseja, jotka on juosten kustu tai laukattu. Viimeksi juuri Nuoren Voiman kulttuurilehtien avustajakurssi, jossa jo vetäjinä huipputekijät. Itseään paremmassa seurassa toivottavasti kehittyy

Sitten tuli aikoja, että en kirjoittanut runoja, tein vain juttuja City-lehteen. Pohjanmaalla sijaitsi lehtijuttutoimisto, joka ihastui artikkeleihini niin että halusi minun kirjoittavan sinne aina juttuja, joita julkaistaisiin kahdessa tai jopa viidessä lehdessä kerrallaan. Siihen aikaan innostuin myös radiosta. Jutuista myös maksettiin.

Teinkin juttua Lahden Rytmiradioon. Kunnes lama kouraisi, synnytin ensimmäisen lapseni ja odotin jo toista. Muutettuamme Rajamäelle aloin toimittaa Pallero-lehteä, joka oli pieni äänitorvi pienten lasten äideille ja alan ammattilaisille. Tein juttuja myös Kansalaisradioon Helsinkiin. Kirjoittaminen ja puhuminen säilyivät harrasteena.

Kun lapset kasvoivat, työelämä vei minut kymmeneksi vuodeksi myyntipäällikön hommiin. Hoidin ne huolella, kunnes päätin lopettaa. Lähdin keittiötöihin. Valmistuin kokiksi. Tein kaksi runokirjaa ja toimitin yhden, ja juttuja. Nyt olen laajentanut, sisäistänyt ja syventänyt. Eikä loppua näy. Päätin, ettei minun tarvitse joka paikassa heilua. Lapsetkin ovat lähteneet jo pesästä melkein kaikki.

Viisi vuotta avustin jopa Kaupunkilehti Varttia 2000-luvulla.

Toimin muutamissa yhdistyksissä mielelläni. Paltta on monipuolinen ja aktiivinen. Pyrkii huomioimaan mahdollisimman monia jäseniään. Siellä on myös mukavia ihmisiä.  Eurooppalainen Kulttuuriyhdistys on toinen paikka, jossa olen aktiivinen. On muitakin muun muassa epävirallinen ”Me Tosikot”, joista suurin osa kuuluu Uudenmaan kirjoittajiin.

Yhden kurssin valmentajani, kirjailija Marija Vantti kehotti minua kustantaja Eija Tuomelan ohella keskittymään yhteen lajiin kerrallaan, koska teen päivätyökseni muuta. Oikeaan osuivat.

 

ei auta enää buranat
ei auta kysellä hoitajilta
mikä sinun on
nyt kun on taas
tankattava

rakkauden
panssarivaunu täyteen

kiihkeitä
pehmeitä
unelmia
ladattava
kohti maalitaulua
että osuisi
kohilleen

kerrankin.

Onnistun.

 

Päivi Lappalainen

 

Kuukauden palttalainen: Kirsi Komulainen

Aloitin kirjoittamisen noin 9-vuotiaana. Ensimmäinen isompi projektini oli Romeo ja Julia -näytelmä, jonka kirjoitin uusiksi tietämättä edes mistä siinä alkuperäisessä oli kysymys. Esitimme sitä alaladossa pikkusiskoni ja parin naapurin tytön kanssa. Ladon yläosa oli avoin ja kun alaosa oli täynnä heinää, siitä tuli oivallinen näyttämö. Katsojia ei tainnut olla, ehkä isoveli kavereineen kävi ilkkumassa alhaalla. Heinien alla sijaitsi teatterin sosiaaliset tilat teenkeittovälineineen, sillä heinien alla oleva sikojen kuljetushäkki teki sinne mukavan pesän. Ihme että emme polttaneet latoa ja itseämme. Myöhemmin teatterin tekeminen tuli paremminkin tutuksi useissa harrastajateattereissa ja Joensuun kaupunginteatterin aulavahtimestarina. Tuotinpa muutaman teatteriesityksenkin. Innostus teatteriharrastukseen tuli äidiltäni, joka kirjoitti kylän näytelmäpiirille näytelmiä.

Kotonani luettiin paljon eikä sitä pidetty ajanhaaskuuna, kuten oli yleistä maalaistaloissa. Koulun kirjaston lastenkirjat oli pian luettu ja kirjastoa pitävä koulun keittäjä antoikin minun ja pikkusiskoni siirtyä jo varhain aikuisten kirjoihin. Kirjoitin opettajien mielestä hyviä aineita ja eräskin opettaja tituleerasi minua Pikku-Huoviseksi ja hiljaiseksi humoristiksi. Viimeistään ylioppilaskirjoituksissa minun olisi pitänyt vakavoitua, ei tullut ällää ei. Ei tullut humoristiakaan.

Päiväkirjan kirjoittamisen lopetin, kun huomasin mieheni lukevan niitä ja loukkaantuvan, vaikka hänestä en ollut mitään kirjoittanutkaan. Olen kuitenkin ollut kirjeenvaihdossa lapsuuden ystäväni kanssa lähes näihin päiviin asti ja kirjeisiin olen voinut kirjoittaa asioita, joita en päiväkirjaan olisi uskaltanut. Kirjeenvaihtomme on yhä tallessa vaatekomeroni ylähyllyllä. Muutettuani Kouvolaan olen käynyt useina vuosina kansalaisopiston elämänkertakirjoittamisen ryhmässä ja ehkä joskus hyödynnän näitä kirjeitä kirjoittamisessani.

Olin aina haaveillut tulevani suureksi ja kuuluisaksi kirjailijaksi ja oletin sen olevan vain itsestäni kiinni. Sitten kun alan vain kirjoittaa. Se ei ollutkaan niin helppoa. Etenkään mentyäni jo 20-vuotiaana naimisiin maatilan tulevan isännän kanssa, aikaa ei riittänyt kirjoittamiseen ja lukemistakin pidettiin lähes syntinä. Aloin kirjoitella runoja, joita mies ei olisi ymmärtänyt vaikka olisi lukenutkin ja lauleskelin navetalla omia sanoituksiani. Olin kirjoittanut riimillistä runoa ja kalevalamittaakin, mutta luettuani Risto Rasan kootut runot päätin kokeilla vapaampaa mittaa. Lähetin ensimmäiset pari tekelettäni salanimellä paikallislehteen ja ne julkaistiin.

Rohkaistuin ja menin kirjoittajakurssille Nurmeksen kansalaisopistoon ja tutustuin Lehtosen Joukoon, kurssin vetäjään ja lääninkirjailijaan. Hänen kauttaan päädyin Ukri ry:n jäseneksi, sain kannustavaa palautetta ja tekstejäni julkaistiin maakuntalehdissä. En näistä asioista kertonut kotona, mutta sitten oli jo pakko tunnustaa runoilevani, kun Ylen toimittaja tuli kotiin tekemään haastattelua. Mies häpesi minua toisessa huoneessa koko haastattelun ajan.

Samoihin aikoihin sain myös Lahden runomaratonin Runo kasvaa maasta –kilpailussa kunniamaininnan ja se huomioitiin paikallislehdissä, etenkin kun kilpailun voitti toinen nurmeslainen, Rauha Kejonen. Tämä rohkaisi kirjoittelemaan lisää ja osallistumaan kilpailuihin.

Vuonna 1996 voitin Ukri ry:n kirjoituskilpailussa runosarjan, aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelut Joensuun yliopistossa, laitoin lehmät lahtiin ja muutin Joensuuhun, joitakin vuosia myöhemmin erosin myös miehestäni. Jouduin heti myös Ukrin sihteeriksi, sittemmin puheenjohtajaksi ja sitä rataa aktiivihenkilöksi ja oma kirjoittaminen jäi taka-alalle, myös opiskelu ja leivän hankkiminen pätkätöillä veivät suuren osan ajastani. Kuitenkin runojani ja muita tekstejäni julkaistiin monissa antologioissa, kirjoitin kolumneja eri lehtiin, aloin vetää Joensuun Vapaaopistossa luovan kirjoittamisen kurssia ja olin paljon tekemisissä kirjailijoiden ja kirjoittavien ihmisten kanssa. Henkisesti siis kasvoin kirjailijuuteen, mutta sitä omaa teosta en vain saanut aikaiseksi.

Maatalousvuosinani kirjoittelin paljon runoja, kirjoittaminen lievitti ahdistusta, jota tunsin avioliittoni, yleisen ilmapiirin ja talousvaikeuksien keskellä. Niistä runoista julkaisin syksyllä 2015 ensimmäisen oman runokokoelmani Märepallo.

http://www.amazon.co.uk/M%C3%A4repallo-Kirsi-Marja-Komulainen/dp/9523300245

Palttaan tutustuin jo ollessani Ukrin johtokunnassa. Monena syksynä Paltan Antti Seppä piti pystyssä Turun kirjamessuilla kirjoittajayhdistysten osastoa, johon minä ja Hirvosen Pasi osallistuimme kirjoittelemalla Idän pikarunoja Ukrin runokioskilla ja osallistumalla muihinkin kirjoittajayhdistysten neuvottelukunnan aktiviteetteihin. Kun muutin Kouvolaan pidin itsestään selvänä liittyä jossain vaiheessa myös Palttaan. Tosin siinäkin kävi niin, että jouduin heti myös johtokuntaan.

 

Kirsi Komulainen kirjoittaa omistuskirjoitusta.

 

Pilvi Valtosen arvio Märepallosta:

 

Paltan johtokunnan jäsenen, Kirsi Komulaisen, esikoisteos Märepallo ( BoD ) ilmestyi marraskuussa 2015. Se on elämän makuinen ja navetan tuoksuinen runokirja, jonka tekstit muodostavat ehjän ja etenevän kokonaisuuden.

Kirjan alkuosa kertoo siitä, kuinka maalla on mukavaa. Ja siitä, kuinka maalla on muutakin kuin mukavaa. Elävä teksti saa maaseudun asukkaat tuntumaan vanhoilta tutuilta. Intian pyhä tanssii suomalaisin askelin. Maalla luulisi olevan tilaa. Ehkä tilaa onkin, mutta roolit ovat ahtaita. Ainakin naisen rooli. Sen jaksaa, kun pysähtyy kuuntelemaan tuulta tai ihastelemaan kissanpennun pehmeyttä.

Vuoden kierokulku näkyy luonnossa ja runoissa. Kevään kiihkeys, syksyn rauhallisuus. Aurinkokin on pieniä runoja. Sanoillaan Komulainen vie lukijan luontoon. Virtaavan veden äärelle ja enkeliksi tähtitaivaan valaisemalle hangelle.

Lopulta luonnon lohdullisuuskaan ei riitä. Toisen onnesta tulee toisen vankila. Maalla vietetyistä vuosista jää käteen lehmännahkatakki ja tanssiaskeleet, nekin lehmiltä opittu. Emännän sisältä kuoriutuu runoilija. Nainen, joka tietää mitä tekee. Elää sen, mikä on elämättä jäänyt.

Sillä ”Joinakin päivinä tuulee merkityksellisemmin. Jonakin päivänä tietää, mikä on oikeaa.”

Märepallo-kokoelman runojen julkaisua hauduteltiin yli kaksikymmentä vuotta. Onneksi ei yhtään kauemmin.

– Pilvi Valtonen –

Märepalloa voi tilata mm:

http://www.adlibris.com/fi/kirja/marepallo-9789523300248

https://www.bod.fi/kirja/kirsi-marja-komulainen/maerepallo/9789523300248.html

 

 

Kuukauden palttalainen: Anu Partanen

Anu Partanen

Tällä hetkellä Tommi Kinnunen, vähän niin kuin kollega (äidinkielen lehtori) Turusta, on vahva vaikuttajani. Ehkei tämä äikänopen työ olekaan huonompi juttu kirjoittamisen kannalta, jos vaan raivaan jostakin lisää aikaa kirjoittamiselle… Hänkin teki päivätyötään ja yötyönään kirjoitti. Ja pirun hyvin kirjoittikin esikoisensa, ikäihmisenä (s.1973) jo. Toivoa siis on.

Edelleen vaikutun hyvistä kirjoittajista ja kirjoittamisen ajattelusta. Edelleen poimin aiheita mieleeni talteen. Edelleen olen se sama haaveilija, jonka pitäisi tehdä JOTAIN kirjoittamisensa suhteen. Oikeastaan tämä kaikki siksi, että olen elämälle vain niin pirun utelias.

Kouluikäisenä vietin lomiani usein tätini luona Pohjois-Savossa. Hänen äkäisen koiransa uhallakin nautin olostani siellä, koska sain viettää päiväni kirjastossa, jossa täti oli töissä. Siellä minä aloin kirjoittaa oikealla kirjoituskoneella suurta romaania. Se kertoi kaukaisesta Company-saaresta. Setä irvaili asiasta usein jälkeenpäin.

Lukioikäisenä olin nuorin kirjoittaja Sirkka Laineen vetämällä luovan kirjoittamisen kurssilla, jossa kirjoitin novelleja ja tarinoita Paavo Entisestä. Tarinoissa oli vaikutteita Hannu Mäkelän Herra Huu –kirjojen tyylistä. Mikään ei ole outoa tai kaikki on outoa –periaate toimii kyllä mielessäni edelleen. Olin tuolla lukuvuoden mittaisella kurssilla ainoa, joka halusi kirjoittaa vain ja ainoastaan tavoitteenaan julkaista jonain päivänä. Nyttemmin pöytälaatikko on alkanut tuntua jo tästä kirjoittajasta paljon houkuttelevammalta ja sallivammalta vaihtoehdolta…

Opiskeluvuodet venyivät Tampereella, pääaineenani kotimainen kirjallisuus. Kirjoitin satunnaisesti, haaveilin siitä sitäkin enemmän. Kunnes kerran päätin, että haaveilu saa loppua. Olisi edes yritettävä astetta vakavampaa kirjoittamista. Sirkka Laineen vinkkaamana hain Suomen Nuoriso-opistoon Mikkeliin, jossa Torsti Lehtinen jätti kierkegaardilaisittain filosofiset kirjanmerkkinsä kirjoittajan sieluuni. Hämeessä läänintaiteilijana toimiva Tuomisen Taija oli paitsi ystäväni, myös hyvä ja salliva kirjoittamisen ohjaajani. Hänen kannustamanaan sain sittemmin kunniamaininnan Pirkanmaan maakuntakirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa. Novellini käsitteli itäsuomalaisia lapsuudenmaisemia ja siellä asuvia vinksahtaneita ihmisiä. Pienen tytön näkökulmalla höystetyn novellin aiheena oli leijan lennättäminen. Myöhemmin syntyi vielä muutama novelli lisää tuosta maailmasta ja naapurista saaduista vaikutteista, Sulo-Perkeleestä.

Muutin takaisin Etelä-Karjalaan, ja hupaisaa kyllä, Palttaan minut johdatteli petroskoilainen ystäväni ja kirjailija Arvi Perttu, joka oli muuttanut hieman aiemmin Lappeenrantaan. Häneen olin tutustunut omassa työssäni Pentinkulman päivillä. Minun ansiota puolestaan oli se, että hän oli löytänyt uuden elämän Suomesta. Arvi kuului Paltan johtokuntaan. Minäkin kuuluin siihen Martin Staffanin, Marja Huuhtasen sekä Anna-Maria Länsimiehen puheenjohtajakausina. Nyt kuulun Parikkalan-Rautjärven paikallisryhmään Uilokurpposiin, jota vetää Sirkka.

Päiväkirjani ovat sallineet, mutta sittemmin myös kieltäneet minua kirjoittamasta. Joskus on tuntunut, että elämäni on muuttunut Erno Paasilinnan ohjeen mukaisesti kirjailijan elämäksi. Enkä enää voikaan kirjoittaa päiväkirjaa, koska tapahtumat eivät aina kestäisi päivänvaloa – minne siis piilottaa tuo salaisuuksien kirja? Olen joutunut miettimään, mitä ja mistä voin kirjoittaa. Ketä mahdollisesti haavoittaisin tai loukkaisin, vaikka kuinka yrittäisin tekstiä etäännyttää? Pitäisikö tabuille antaa kunnon taideläimäytyksiä, jotta niistä saattaisi vapautua? Taiteen tehtävä on kyseenalaistaa tai paljastaa yhteisön hiljaa hyväksymiä normeja, kuten käsitykseni taiteesta edelleen toimii. Miksi onkin vaikea kirjoittaa siitä, mitä pitäisi paljastaa? Kirjoita siitä, mikä on vaikeinta, sanoi Taija. Tekstini on viimeinkin julkaistu, Paltan viimekesäisessä antologiassa Kirja kuljettaa. Mieltä lämmitti, kun maakuntalehden arvostelija piti lukemastaan.

Viime kesänä jälleen aloin kirjoittaa, nyt sillä verukkeella, että edes lomalla minulla pitää olla kirjoittamisaikaa, etenkin kun lapset ovat jo hieman kasvaneet. Motivoidakseni itseäni päätin tehdä harrastuksestani astetta julkisemman, päivitin vanhan blogin (anupar.wordpress.com) ja lisäsin sinne tekstejä harvakseltaan, noin pari kertaa kuussa. Samalla tein blogista kirjoitus- ja harjoitusalustan mahdollista sanataideohjaajien koulutusta silmällä pitäen, sillä minua pyydettiin yhdeksi kouluttajaksi Savonlinnan kesäyliopistoon. Osallistujien määrä jäi kuitenkin vielä liian pieneksi eikä koulutus vielä toteutunut, tammikuussa uusi haku. Sirkka oli tämänkin jutun takana, sillä hän oli esittänyt minua kouluttajaksi.

Sirkalle olen hyvin paljosta kiitollinen: sinun kanssasi olen saanut nauraa ja itkeä ja päästää sielua myöten itseni valloilleen. Olen ylpeästi Sirkan yksi opetuslapsista.

 

HISTORIAN KUVIA (Muttelinmäki I)

Kun naiset kerääntyvät kuvaan

on miehetkin läsnä

heidän unelmissaan, haluissaan

peloissaan

Ei kukaan heistä tiennyt, että

seuraavana vuonna sota

veisi miehet niin kuin hevosetkin

kuin hirret he jäivät uupumaan

noista kivijaloistaan

Henkeä nostatettiin

ja helmojakin

sunnuntaiseuroissa

jotka myöhemmin vaihtuivat

maanläheisempiin aiheisiin

Taloihin saatiin uusi asukasluku

kun sotavangit ja rengit

astuttivat kotirintamilla

noita sitkeitä tammoja

Oli ihme, että talot säilyivät

edes jotenkin

Oli ihme, että naisissa selvittiin

edes jotenkin

—

En ole vielä vanhakaan

mutta aika on nielaissut jo jotain

Hirret hirnahtelevat,

kivijalka ruopii lähtökuopissa.

Minä ja tyttäreni

me mahdumme samaan kuvaan,

vielä.

 

Anu Partanen, Parikkala

Kuukauden palttalainen: Hilkka Mattila

Hilkka Mattila

Jokainen meistä tarvitsee elämänsä varrella esikuvia ja kannustusta. Minun lapsuusvuosieni idoli oli naapurissa asunut paikallislehden toimittaja, myöhemmin TV:n uutisankkuriksi kohonnut Esko Tommola. Kouluvuosinani kohtasin monta hyvää Suomen kielen ja ainekirjoituksen opettajaa. Kannustavin oli sittemmin WSOY:n kirjallisena johtajana elämäntyönsä tehnyt Ville Viksten. Muistelin hänen oppejaan, kun elämässä tuli vastaan vaikeita päiviä.

Kirjoittamiseni oli kouluaikojen jälkeen pääasiassa asiatekstejä ja onnittelurunoja. Kadonnutta luovuuttani pääsin etsimään 1990-luvulla Kotkan Pekkas-Akatemiassa. Silloinen rehtori Matti Mäkelä lähetti kirjoitelmiani kustantajalleen, mutta niistä ei koskaan kuulunut mitään.

Kirjailijayhdistys Paltta ry järjesti kansainvälisiä Paltta-Baltto-tapahtumia ja mieleeni ei edes tullut, että voisin kuulua ”oikeitten” kirjailijoiden joukkoon. Kymenlaakson kesäyliopiston järjestämälle ja Irja Sinivaaran ja Ulla-Maija von Hertzenin vetämälle Elämäkertakurssille kuitenkin osallistuin. Sen jälkeen kirjoittajaelämäni alkoi.

Menin mukaan Kouvolan ja Luumäen kirjoittajaryhmiin. Kouvolassa Antti Seppä, Leo Laurila ja Teuvo Hämäläinen vetivät parhaimmillaan kirjaston auditoriontäyteisiä ryhmiä. Luumäen pienemmässä ryhmässä ryhdyimme tekemään Palttan ehdotuksesta antologioita. ”Ja tulin tarhaan” ilmestyi vuonna 2005. Sen menestyksen innoittamina teimme jouluantologia ”Tähtipuun” vuonna 2007. Luumäen taideseuran kanssa teimme vuonna 2012 satukirjan ”Charlottan hevonen ja muita tarinoita Taavetin linnoituksesta”. Jokainen kirja opetti, kasvatti ja tuotti iloa. Luumäen Lehti on julkaissut ja julkaisee edelleen ryhmän kirjoituksia Kynä ja Muste-palstalla. Julkaistu teksti innostaa aina jatkamaan.

Kirjoittamisoppia antologioiden työstämiseen saimme Irjan ja Ulla-Maijan lisäksi mm. Risto Urriolta, Toivo Laaksolta, Petri Hannulalta ja Sari Kanalalta. Kotalahden kirjoittajaleireille osallistuimme monena kesänä.

Omat kirjani ovat minulle edelleen ihmeitä. Ne ovat itse halunneet syntyä. Eteläkarjalainen ruoka- ja perinnekirja ”Särä- Lemin herkku” (v. 2006) sai alkunsa kirjoittamisopintojeni tietokirja-osuuden myötä kirjallisuuden läänintaitelija Petri Pietiläisen ehdotuksesta. ”Höyryjen matkassa Saimaan sisaren Kivijärven vesillä” (v. 2010) koostui ensin asuinkyläni kotisivuille tekemistäni paikallisjutuista. Kiinnostuin naapureiden kertomista laiva- ja tukkilaistarinoista ja tekstiä kertyi kuin itsestään. Uittoreitti Väliväylä jatkui aina Kymijokeen saakka ja kirja koko vesireitistä ilmestyi vuonna 2015 nimellä ”Tukkien matkassa Väliväylällä Karjalasta Kymenlaaksoon”. Kirjoittelen nykyisin www.tukkienmatkassa.fi sivuilla blogia. Iloinen yllätys oli, kun Etelä-Karjala instituutti julkaisi tänä kesänä ”Särä – Lemin herkku”-kirjasta 4. korjaillun painoksen.

Löysin kahdelle ensimmäiselle kirjalleni hyvän kustannustoimittajan ja kustantajan. Kolmannen kirjan tein omakustanteena. Kirjan tekemisen osa-alueet kirjoittamisesta markkinointiin ovat tulleet tutuiksi. Koska matka konseptista kirjaan tehdään kuvainnollisesti polvillaan, kirjoittajaystävien tuki on ollut tosi tärkeää.

Ensimmäiseen antologiaan kuvailin kirjoittamista:

Hajosin palasiksi.

Minusta irtosi liuskaa,

suorakulmaa ja säröä.

Osa putosi varpailleni,

osa ajelehti sisuksiini.

Muistan kaikki palaseni,

tunnistan omat muruni.

Kokonaisena olisin vain

tavallinen kivi.

Hajonneena olen

ikuisen ajan kuvastin.

 

Laivakirjan lopetin tunnelmointiin:

 

Pihka ja terva tuoksuvat.

Havupuu ei heilu.

Vuorten kaiku vastaa höyrylaivan huutoon.

Rannalla soi haitari.

 

Asun Kivijärven saaressa ja ympärillä on vaihtuvien vuodenaikojen lumo:

 

Syyspäivän tasaus:

Lampaankäävät kurkistelevat kalliolla.

Kuikat tekevät pitkän sukelluksen.

Pakkaavat matkatavaroihinsa keltaisiin lehtiin

käärityn kesän.

Nousevat siivilleen ja kirkaisevat supatteleville sienille

tiedoksi uuden osoitteensa.

Välimeri, Kaakonkulma.

Kuljet auraavat Kuutostien yllä.

 

Hilkka Mattila

 

 

 

Kuukauden palttalainen: Kati Kunnaala

Kati Kunnaala

Moni on sanonut, että lukemisen sivutuotteena syntyy usein kirjoittamista. Minulle kävi juuri näin. Olen ahminut kirjoja kuusivuotiaasta saakka hirmuisia määriä ja tässä kohtaa pato murtui. Sain vauvan 2010 helmikuun alussa ja minulla oli pitkästä aikaa päivittäin tilaisuus nukkua vauvan kanssa makoisat päiväunet. Päiväunilta herätessä oli uskomattoman hiljaista. Vauva sekä pari vuotta vanhempi siskonsa vetelivät päivittäin tuntien unet ja huomasin tarttuvani silloin usein kynään. Näistä hetkistä syntyivät Täti Tattarin Taikakassin runot, ensimmäinen omakustanteeni. Täti Tattarin Taikakassi (2012) sisältää runoja lapsille, mutta uudempi kokoelmani, Vavahtelee (2015), on omakustanne aikuisempaan makuun.

Olen syntynyt Kajaanissa vuonna 1978, mutta kymenlaaksolaistunut näiden yli 20 vuoden aikana jotka seudulla olen asunut. Tällä hetkellä asun Kuusankoskella mieheni, kahden tyttäremme sekä kahden vanhan venäjänvinttikoiramummelin kanssa. Ammatiltani olen sosionomi (AMK) ja teen työtä ikäihmisten parissa. Kirjoittaminen on rakas harrastus, johon hektistä ruuhkavuosielämää viettävällä perheenäidilläkin löytyy aikaa. Toivoisin, että jo lähiaikoina minulla olisi aikaa työstää myös pidempää tekstiä. Aika näyttää kuinka sen haaveen kanssa käy.

Olen käynyt Petri Hannulan vetämässä Paltan Kouvolan alueosaston kirjoittajaryhmässä nyt yli kaksi vuotta. Ryhmästä olen saanut elintärkeitä neuvoja kehittyäkseni kirjoittajana. Okkosen Tarja on hiljattain pyytänyt mukaan muutamiin runoesiintymisiin, jotka ovat olleet sangen hauskoja tilaisuuksia kokeilla miten omat tekstit toimivat esitettyinä.

Täti Tattarin taikakassi on myös opinnäytetyöni ja sen teoriaosuus löytyy osoitteesta http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/49153/Kunnaala_Kati.pdf?sequence=1

Kirjoistani kiinnostuneet voivat tilata niitä minulta sähköpostitse: kati.kunnaala@hotmail.com

Ote kirjasta Täti Tattarin taikakassi:

Intintintti

Vähän lie jo aikaa siitä,
ei tarinaan kaksi riviä riitä.

Kerran kesällä kun satoi vettä,
meidän äiti kertoi,
että

puun petäjäisen kuoren alla
johon sattunut ei talven halla

asui kumma olento
pieni kuin sudenkorento.

Sinipunainen raitahaalari päällä
ainoastaan sadesäällä.
Yleensä hyvällä päällä

paitsi tänään,
mut siitä viis!

Äiti kysyi siltä hepulta:
– Ootko nuttus saanut ketulta?
Nimes heti kerro!

Vastas pieni sanoin vähin:
– Oon Intintintti
tästä lähin.

Ote kirjasta Vavahtelee:

Olympiakultaa

97 metriä,
nopeat jalat,
uusi askelrytmi.

Tuolla keihäällä
kellistyisi jo
hopeasarvinen porokin.

Katsoin heittokättäsi
jo varhain,
sileiden kivien singotessa
kelopuuhun.

Hautasin tyynesti
toiveet
poroelon jatkajasta.

Lähdettiin kulkemaan
kaupunkiin
Sinut mestarin oppiin.

Nyt juon mustaa kuksasta,
vastajauhetuista pavuista.
Koetan olla muistelematta
ettei vatsa tykkää

niin on hyvät mitalikahvit!

Kuukauden palttalainen: Lauri Hinkkanen

 

Lauri Hinkkanen

 

      PALTTA, PUOLA JA MIE

Liiku. Oi väsymätön –

älä koskaan taivuta päätäsi,

hajota sumuiset pilvet,

suuri on Kaikkivaltiaan sallimus

 

Liityin samoihin aikoihin Palttaan ja Puolan Solidarnoš – liikkeen kannattajajäseneksi. Oliko se 1980- luvun alkua? Molemmat ovat voimissaan tänä päivänäkin. Kolme vuotta sitten kävin jalkapalloilun EM-kisoissa Gdanskissa. Kanavan varrella vanhassa kaupungissa sijaitsee Solidarnošƈin ja Lech Walesan toimipaikka. Vaimo otti fanittajasta kyltin alla kuvan.

Paltan toimintaa seuraan katsomosta käsin kuin Suomen jalkapallomaajoukkuetta. Toiset ovat enemmän toimijoita kuin toiset.   Kirjoittamisen kanssa on vähän samoin. Sujuu, vaikka ei olisi niin sosiaalinen tyyppi. Piiloutuneena neljän seinän sisälle, äreänä, reinot jalassa.

Pienellä paikkakunnalla 1950- luvulla ei paljon kotkotuksia ollut. Isä kävi töissä Simpeleen paperitehtaalla ja toi repussa lapsille kartonkia. Aluksi piirrettiin, kohta jo opeteltiin kirjaimia. Koulussa jaettiin lukukirja ja annettiin vihko. Personal computeria hahmottelimme kolmannella luokalla käsityötunnilla koivuhalkoon. Mutta kapusta siitä tuli.

 

Kädentaidoissa olin huono. Opettaja sanoi, että Lauri ja Martti saavat kirjoittaa aineen siitä, mistä haluavat. Meidät oli siirretty samaan luokkaan neljäsluokkalaisten kanssa. Kirjoitin, miten sota oli vienyt äidin kodin Änkilän Välisalossa. Otsikko kuului: ”Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet”. Tavoittelin ulkopoliittista uskottavuutta, enää eivät Jänöjussin mäenlasku ja Hippa-Heikin laiva riittäneet. Kuuluin yläluokkalaisiin.

Joskus on käynyt mielessä kysymys, miksi näiltä Saimaan seudun tehdaspaikkakunnilta ei ole kirjoitettu väkevää yhteiskunnallista romaania? Tunnettuja työläiskirjailijoita esikuviksi olisi, sekin Linna Tampereelta. – Kaukopään tehtaiden miesten sosiaalitilojen seinään joku ( komennusmies? ) oli kirjoittanut: ”Pellot kiviset, ihmiset köyhiä ja yksinkertaisia”.

Simpeleellä riitti, että peruna kasvoi hyvin ja tehtaanpiipusta savu nousi. Me pojat urheilimme. Ukko Könni, silloinen Yhtyneiden Paperitehtaiden sosiaalipäällikkö, oli esikuva ja personal trainer.

Paavo Noponen jatkoi. Suuri urheiluselostaja ja suomenkielen vaalija herkisti radion äärellä mielen oikealle taajuudelle. Sadan metrin juoksun selostus oli kuin runoa. Samoin Salpausselän kisojen suurmäki tyylipuhdasta liitoa.

Samaa piti minunkin kokeilla. Lähtisivätkö sanat lentoon? Runo on mielestäni läheistä sukua pikajuoksulle ja –luistelulle. Nopea, rytmikäs. Olisin aikanaan halunnut oppia oikean tekniikan. Nykyisin harjoittelen omin päin joka aamu Lammassaaren neljän kilometrin luontopolulla. Siellä on runoperäinen maasto aktiivisessa toiminnassa.

j.k. –   Alussa on neljä riviä eräästä runosta. Kenen?

Vastaus: Nuoren Iosif Vissarionovitsh Džugasvilin eli J.V. Stalinin.

 

Sveitsiläisessä pikkukaupungissa varuslinnake

Vahvojen muurien sisällä museo

kaariholvit, kivinen lattia, suljettu tila.

Alppijääkärien kuvia seinillä kuin mainoksena.

Kliinisessä ojennuksessa isänmaa

ja armeija eri puolilla valkeiksi kalkittuja tiloja.

Tulin ulos iltapäivän aurinkoon. Loppusyksy.

Joutsenet ruoppasivat natsien ryöstösaalista

Genevejärven pohjasta:

pääkallosormuksia, tikittäviä kelloja ja lasihelmiä.

Perjantain iltapäivässä olin yksin

pitämässä kiinni puolueettomuudesta

miekkojen ja tykkien keskellä;

vain kärpäsen surina välillä vaimentuen

seurasi minua.

Sveitsi pelastui Euroopan hullusta vuodesta.

Tuskin mikään on muuttunut.

 

Suljettuina muodostelmina kodinturvajoukot

lienevät nytkin naamioituina alppisoliin.

Maata ei koskaan valloitettu

ja säästyi pankkien kultavaranto.

Täällä autot käyttäytyvät sivistyneesti.

Hiljentävät kuin kunnioituksesta

kun markkinavoimat ovat paikalla

ja rantakadulle ilmestyvät myyntikojut.

Pian avataan joulukatu.

Lauri Hinkkanen