Marraskuun palttalainen: Mikko Haaksluoto

Tervehdys kaikille. Olen usein törmännyt sellaiseen stereotypiaan, etteivät insinöörit juurikaan harrasta kaunokirjallisuuden lukemista. Vielä vahvempana tuntuu elävän käsitys, etteivät putkiaivoiset ja mekaanisesti ajattelevat insinöörit ainakaan itse pysty tuottamaan minkäänlaista fiktiivistä tai pohdiskelevaa tekstiä. Lienen sitten joku luonnonoikku, koska olen tienannut elantoani rakennusalan haalarihommissa ja suunnittelutehtävissä jo liki 20 vuotta ja harrastanut kaiken aikaa samalla lukemista ja kirjoittamista työn ja muun toimintani ohessa. Itse asiassa ensimmäiset runoni ja novellini alkoivat syntyä juuri siinä vaiheessa, kun opiskelin rakennusinsinööriksi Joensuussa 1990-luvun alkuvuosina silloisessa Wärtsilän teknillisessä oppilaitoksessa.

Olen asunut jo kymmenkunta vuotta Kotkassa ja näille seuduille kai jäänkin, koska täältä löysin lopultakin vakituisen työpaikan ja pysyvän elämänkumppanin, ihanan Aleksandra-vaimoni. Minulla on nyt ikää 42 vuotta. Jyväskyläläinen Scarabe Kustannus on julkaissut kaksi novellikokoelmaani: teokset Erälounas (2015) ja Kylän kollit (2016). Tarjosin ensimmäistä runokokoelmaani eräälle kustantajalle jo vuonna 1995. Se tuli melko pian minulle bumerangina takaisin lyhyen ja kohteliaan saatekirjeen kanssa. Sen jälkeen näitä hylkäyspäätöksiä tuli minulle ainakin sata kappaletta, kun yritin jääräpäisesti saada kansien väliin milloin millaisiakin käsikirjoituksia. Reilun 20 vuoden aikana ehdin raapustaa pöytälaatikkoon suuren määrän aika erilaisia tekstejä: novelleja, runoja, esseitä, aforismeja sekä muutaman romaanin tapaisenkin. Kokeilin melkeinpä kaikkea muuta paitsi näytelmien kirjoittamista.

Kirjoitin nuorempana paljon runoja, mutta viimeisinä vuosina olen keskittynyt pelkästään pitkän proosan kirjoittamiseen, koska se tuntuu luontevammalta tavalta ilmaista itseäni kuin lyhyet runotekstit. Olen aina kadehtinut niitä kirjoittajia, jotka osaavat esittää asiansa tiiviisti ja nasevasti. Minulla on aina ollut taipumusta kirjoittaa sivutolkulla asian vierestä ja selittää turhankin tarkasti epäolennaisuuksista. Sain koulussa hyviä arvosanoja äidinkielen aineistani, mutta aika usein opettajat vähän vihjaisivat, etten oikein pysynyt asiassa ja etten noudattanut tehtävänantoa. Pitkän harjoittelun tuloksena olen kuitenkin omasta mielestäni kehittynyt myös tässä asiassa. Joskus sitä omaa tekstiään on vain pakko karsia ja muokata kovallakin kädellä.

Olen lähtöisin Etelä-Savosta, tarkemmin sanottuna Kerimäeltä. Savolaiset juureni näkyvät vahvasti proosateksteissäni. Käytän tarinoissani paljon murrevoittoista dialogia ja muitakin kotiseutuni sutkautuksia ja sanontoja. Olen saanut tästä savolaisesta kielestäni sekä ruusuja että risuja. Toisten mielestä ne tuovat teksteihini elävyyttä ja autenttisuuden tuntua, mutta toki niitäkin lukijoita on ollut, jotka ovat kokeneet sen savolaisen ”viäntämisen ja kiäntämisen” vaikeaselkoisena ja raskassoutuisena. Niin tai näin, itäsuomalaisen murteen käyttäminen on vakiintunut omaksi tyylikseni, enkä tahdo siitä enää luopua. Selittävissä jaksoissa pyrin käyttämään mahdollisimman selkeää ja kikkailematonta yleiskieltä, mutta luomieni henkilöitten vuoropuheluissa sitten revittelen ja irrottelen usein ihan täysillä.

Teksteilleni on myös ollut ominaista määrätietoinen pyrkimys mahdollisimman realistiseen elämän kuvaamiseen. En kaihda arkaluontoisiakaan aiheita, kuten esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta, psyykkisiä ongelmia, päihteiden väärinkäyttöä tai väkivaltaista käytöstä, mutta kuitenkin yritän kertoa näistä elämän osa-alueista luomieni henkilöitten nahkoihin menemällä ja heitä ymmärtäen. Puhekielen käyttämiseen ja suorasanaiseen kerrontaan minua ovat varmaankin ohjanneet suuret kirjailijaesikuvani Kalle Päätalo, Heikki Turunen, Väinö Linna, Timo K. Mukka ja Anna-Leena Härkönen. Viimeisinä vuosina olen innostunut paljon myös Laura Honkasalon ja Antti Heikkisen mainioista ja elämänmakuisista teoksista.

Kaksi julkaistua kirjaani sijoittuvat Itä-Suomen maaseudulle menneille vuosikymmenille. Voisin kirjoittaa vielä monta muutakin väritettyä ja hieman muuteltua kertomusta lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta jotta en juuttuisi liikaa tähän samaan aihepiiriin, työstän parhaillaan leipätyön ja perhe-elämän ohessa iltahomminani nykyaikaan sijoittuvaa romaania kahdesta eronneesta ja karanneesta uusiosinkusta, jotka yrittävät luoda uutta perhettä. Se lienee varsin ajankohtainen aihe, koska näitä uusperheitähän nykyään riittää. Joillakin nämä kokeilut onnistuvat, mutta aika usein ne johtavat vähemmän hyvään lopputulokseen, etenkin silloin, kun ero entisestä kumppanista on vielä tuore ja kun haavat ovat vielä nuolematta. Käsikirjoitukseni työnimenä on Lautturi.

haaksluoto-ja-nikolai

Mikko Haaksluoto ja Nikolai.

Oheinen kuva on syksyltä 2015. Kuvassa on myös nuorempi poikani Nikolai, joka täyttää kohta neljä vuotta. Laitan tähän loppuun tekstinäytteeksi yhden runoni vuosien takaa. Se julkaistiin eräässä antologiassa syksyllä 2000, ja se on ensimmäinen kansien väliin päätynyt tekstini. Siksi sillä on luonnollisesti itselleni tunnearvoa.

 

KUIN VARJO VAIN

Miten paljon täyttymättömiä unelmia
miten paljon tekemätöntä työtä
miten vähän onnen hetkiä.
Niin lyhyt,
niin lyhyt on tämä elämä
se kiitää ohi ennen kuin huomaankaan
kuin varjo vain pakenee yön pimeyteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: