Kuinka kirjoittaa tunteista sopivasti: riittävästi, mutta ei liikaa? Ilman naiivia alleviivaamista tai ilman onttoa lakonisuuden vaikutelmaa? Kirjoittajalle tunteiden hyödyntäminen on toisaalta vahva voimavara, toisaalta taas monen hyvän tekstin (ja myös kirjoittajan) kompastuskivi. Joskus kirjoittaja törmää omiin tunteisiinsa eikä pääse eteenpäin. Näitä ajatuksia mietimme muutama kuukausi sitten Paltan varapuheenjohtajan Sinikan kanssa, kun pohdimme yhdessä tulevan kirjoittajakurssin tarkempaa sisältöä. Voisiko tunteiden kirjoittamista ja tunnistamista harjoitella harrastajakirjoittajien kanssa? Aihe tuntui hyvinkin tarpeelliselta ja riittävän laaja-alaiselta Rautjärvellä marraskuussa toteutetun kirjoittajakurssin yleisteemaksi.
Tarinan vaikuttavuuden ja toimivuuden kannalta on hyvä miettiä myös vastaanottajaa, lukijaa, vaikka monet kirjailijat sanovat, etteivät juurikaan mieti lukijaansa kirjoittaessaan. Mitä muuta lukijalle jää paitsi tunne hyvin kirjoitetusta tekstistä? Minusta kyse on eläytymisestä. On kirjoitettava teksti, johon lukija voi samastua. Parhaimmillaan eläytyminen tapahtuu tunteiden avulla. Eläytyessään hän peilaa tarinan tapahtumia, henkilöiden välisiä asetelmia omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Kirjoittajan on hyvä aika ajoin miettiä, herättääkö teksti riittävästi kirjoittajan toivomia tunteita lukijassa ja joskus jopa epäillä, herättääkö se lukijassa tunteita ylipäätään.
Huonossa tapauksessa lukija saattaa kyllä tunnistaa tunteen, mutta ei koe sitä omissa nahoissaan, ei eläydy. Joskus taas ongelma piilee siinä, että kirjoittajan voimakas oma tunnetila jumiuttaa kirjoittajan. Tällöin tarinassa kuvattu vahva tunne ei tapahtumien aikana juurikaan etene tai muutu, vaikka todellisuudessahan tunteethan kulkevat omia polkujaan ja muuttavat muotoaan. Hyvää tarinaa voi kiusata liiallinen ”tunteen alle jääminen”. Joskus kirjoittajan taas on vaikea tunnistaa oman tekstinsä vaikutuksia.
Kirjoittajaoppaiden tuttu hokema ”näytä, älä kerro” perustuu Aristoteleen korostamaan toiminnan kuvaamiseen. Siksi käytimme ensin aikaa synopsiksen rakentamiseen: piti kirjoittaa raakaversio siitä, mitä tarinassa tapahtuu, miten tarina etenee. Samalla piti hieman myös miettiä, millaisia tunteita tarinan eri vaiheet lukijassa herättävät tai millaisia tunteita niiden pitäisi herättää. Anders Vacklin kutsuu kirjassa Käsikirjoittamisen taito (Like 2015) ihmisen kokemia käännekohtia reunakokemuksiksi. Näitä reunakokemuksia ovat esimerkiksi naimisiinmeno, avioero, vararikko, riippuvuus, kuolema. Ne sisältävät monia muuttuvia tunnetiloja, joiden vaikutukset näkyvät toiminnassa tai päinvastoin. Myös henkilöhahmon toiminta muuttuu tunteiden mukana. Esimerkiksi suru muuttaa muotoaan yksinäisyydestä jopa muistojen täyttämään hetkittäiseen iloon, toisaalta haikeuteen ja ikävään. Surutyöstä kirjoittaessaan voi miettiä, miten henkilöhahmo toimii ja mitä tapahtuu. Tuskin kiinnostavaa on kirjoittaa miehestä, joka vain istuu nojatuolissaan ja suree vaimoaan päivästä toiseen. Hänen on hoidettava monenlaisia tehtäviä ja tavattava ihmisiäkin.
Sunnuntaina vuorossa oli novellin kirjoittaminen. Hyvää materiaalia novellin kirjoittamiseen tarjosi pareittain tehdyt haastattelut, joissa selvitimme ensin toistemme elämän käännekohtia. Samalla teimme havaintoja siitä, miten oivallista materiaalia keskustelutuokio, joka toisilla meni hyvinkin terapeuttiseksi kohtaamiseksi, tarjosi tunteiden välittymisestä. Parihaastattelut kertoivat myös vahvasta luottamuksen tunteesta, sillä välttämättä ei ollut helppoa kertoa lähes tuntemattomalle ihmiselle omista tärkeistä ja merkityksellisistä vaiheista. Aiheena vallanhalu toteutui mitä moninaisimmilla tavoilla taitavien kirjoittajien käsittelyssä ja novelleista saimme nauttia vielä kotonakin erillisinä sähköpostilähetyksinä. Loistavaa materiaalia tulevaa mahdollista antologiaa ajatellen…
Keskustelimme myös kirjoittajan häpeästä. Kirjoittaja saattaa hävetä helposti omaa tekstiään, siitäkin on hyvä olla tietoinen. Oman tekstin haukkuminen muille ennen sen ääneen lukemista kertoo monesti häpeästä. Harjaantuneiden kirjoittajien keskuudessa vallitsee yleensä kuitenkin hyvin salliva ilmapiiri ja rikkumaton toisten kirjoittajien tuki. Yhdessä kirjoittaminen, tuotosten jakaminen ja niistä keskusteleminen lisää ymmärrystä hankalistakin tunteista. Ymmärrys siitä, että muillakin voi olla samankaltaisia tuntemuksia, voi edistää uskallusta lukea ääneen omaa tekstiään seuraavallakin kerralla. Ilmaisu on luonteeltaan aina henkilökohtaista, luovaa ja auki olemista niin itselleen kuin muille.
Kuvan henkilöt alhaalta lukien vas. oikealle: Soile Rinno, Sirpa Minkkinen, Harri Kivelä, Riitta Komi, Sinikka Vuento, Kaisa Myllymäki, Jussi Silvonen, Kaija Sirkiä, Hanna Maidell, Nina Markuksela, Anu Partanen ja Pauli Loikkanen.
”I’m easy like Sunday morning…” Pukkilasta Hiitolanjoen kurssilla mukana ollut Hanna Maidell kielikuvien kimpussa, takana Jussi Sihvonen Lappeenrannasta.
Toinen kuva: Aamuharjoituksena oli kirjoittaa tuoreita kielikuvia kuvista. Etualalla Pauli Loikkanen Parikkalasta mukana ensimmäistä kertaa Paltan kurssilla. Riitta Komi ja Sirpa Minkkinen pöydän takana.
Teksti: Anu Partanen
Kuvat: Anu Partanen ja Sinikka Vuento.
Kirjoittaja: Paltta 
Paltta 