Teininä kirjoittelin runoja pöytälaatikkoon, kuten teinit ehkä yleensäkin. Lahjoina tuli runokirjoja. Lukeminen on ollut minulle välttämättömyys aina. Muistan kerran koululaisena hämmentäneeni hellalla ruokaa, samalla lukien tiskipöydän kulmalla olevaa kirjaa. Tuon touhun nähdessään äitini arveli minusta voivan tulla professorin, jos tuolla innostuksella lukisin myös läksykirjoja. Ei tullut professoria. Viimeisin työrupeamani sisälsi mm. palkkahallintoa ja työlainsäädäntöä eli hoidin henkilöstöasioita. Tuohonkin aikaan siis kirjoitin, pöytäkirjoja, työsopimuksia ym. asiallista.
Luonto ja moninainen liikunta ovat kuuluneet elämääni aina, niistä saan elämänvoimaa.
Urheilija ei tervettä päivää näe, on jo vakiintunut sanonta, jonka minäkin allekirjoitan. Niinpä ei ehkä ollut ihme vammaiseksi, varaosanaiseksi päätymiseni. Isosta leikkauksesta toipumiseni edistyessä alkoi ajatuksiini puskea luovuuden tunne. Puhuin puoli vuotta ystävilleni että jotain luovaa kuin olisi tulossa minusta ulos. Vaan mitä, enhän osaa mitään, en laulaa, piirtää, en myöskään maalata.
Mutta, sukututkimuksen myötä, ”eksyttyäni” Omenapuutarhan Teatteriin ja siellä ohjaajan minut kaapattua luovuuden maailmaan, näyttämölle, alkoi todellinen luovuuden ryöppy. Yllätyksekseni teinivuosien runoharrastus puski nyt ulos uudella otteella pysähtyneisyyden ajan jo koettuani. Tosi monenlaisia rooleja olen saanut tehdä. Olen ollut mm. Hiirimamma, torpan-akka, sahanpatruunan rouva, punikki ja hehkeä herrojen Eevakin A. Kiven komediassa Kihlaus. Performanssissa olin pelokas ahven, nukketeatterissa taas 8 v. Asta-Arka Satumetsässä seikkailemassa. Laila Hirvisaaren (Hietamies) romaanien pohjalta toteutetussa Lehmustenkaupunki draamakierroksessa olin kaksi kesää leipurin leskenä. Luulenpa roolieni vaikuttaneen myös kirjoittamiseeni.
2010 tuli ensimmäistä kertaa toteen, ystävättäreni lahjana, kirja runoillani. Siinä on runojani murteella ja ilman sekä kuviani. Kerran kohtasin yleisössä olleen kirjailija Kaiho Niemisen, hänen kannustamanaan alkoi syntyä ensimmäinen runokokoelmani ”SUOSTUI ELÄMÄLLE”, joka ilmestyi 2011. Samaan aikaan ilmaantui CD ”NAINEN”, johon paikallinen musiikin monitaituri SEPPO ÄIKÄS sävelsi joitain runojani, soitti taustat ja äänitti. Lappeenrannan Naislaulajien diplomisopraano PIRKKO PURSIAINEN lauloi. 2013 ilmestyi toinen runokokoelmani ”NAINEN PUNAISISSA SAAPPAISSA”, Kaiho Nieminen ”takapirunani”.
Runoni syntyvät 4 K:n systeemillä:
KATSOTTUA, KOETTUA, KUULTUA ja KUVITELTUA.
Yksi runo voi sisältää kaikkia noita elementtejä tai vain jonkun tai joitain. Jokainen päättäköön itse mitä K:ta missäkin on.
Aikanaan aloin kaivata kirjallista yhdessä tekemisen meininkiä. Tuossa vaiheessa tutustuin Kirjoittajayhdistys Palttaan. Paltan porukoissa olen päätynyt erilaisille kirjoittamisen kursseille ja keikoille kiintoisiin paikkoihin. Olen saanut oppia ja kokemusta monenlaiseen. Olinpa mukana yhtenä antologian kirjoittajista ”Karjalaisuus mielessä ja kielessä” julkaisussa. Haukka-ryhmän puitteissa on kirjoiteltu tekstejä ja käyty keskusteluja niihin liittyen. Ajattelemisen aiheita on toisillemme annettu ja kannustettu.
Lukuintoni ei ole hyytynyt, useimmiten on kaksi kirjaa lukemisen alla ja ellei ole olen kuin sairas. Luen kaikenlaista, siinä menee elämäkertaa, dekkaria, proosaa, runoa, historiaa, tietokirjoja ym. Kirjoittamisenikaan ei ole tyrehtynyt, murrerunokirja on haaveeni. Siihen on ehkä jo ainekset kasassa. Mielestäni vakavakin aihe murteella kirjoitettuna kevenee, saa kuin ripauksen huumoria. Ensimmäinen proosakirjani on muokkautumassa. Ilman Kaiho Niemisen opastusta tuohon lajiin ei kirja olisi edennyt mihinkään. Nyt vaikuttaa jo lupaavalta.
Kaiken muun tekemisen ohessa syntyy uusia tekstejä murteella ja ilman tuleviin keikkoihini. Tilausrunojakin teen, milloin kastejuhliin, milloin firmojen tilaisuuksiin ym. Muistotilaisuuksissakin on tekstejäni kuultu, jopa arkkuun on joku päätynyt, matkaamaan Tuonelan maille.
Olen keikkaillut runoillani yksin sekä erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Suomea vuodesta 2008, myös musiikin kera. Olen tarjoillut normi äidinkieltä kuin myös Etelä-Karjalan murretta, tätä oman asuinpaikkani Lappeenrannan ommaa murretta.
Olen kokenut että luova ”kylähulluus” auttaa jaksamaan elämän kolhujen koetuksissa, huumorikaan ei ole pahaksi. Peruspositiivisuus lienee pohjimmaisia tuntojani, joka on etu kun kivut ovat lähes jokapäiväisiä vieraitani.
Elelen pääosin perikarjalaisella asenteella ”ilo irti vaik syvän märkänis”.
KALLIO
Ves liplattelloo
kallio lokoses
varpait huuhteloo
aurinko rippaa silmää
sinitaivaalt
komentelloo paitaa
riisumaa
saap oikasemmaa
iha pitkäksee
rentoutummaa
kiireisemmäkii.
Lappeenrannan torilla kukkia, kukkia ja minä 1930- luvun Pyrkijä-pyörälläni.
(Kuva Raili Leino.)
Kesä tulloo koht, ootteks työ valmiin!
Kirjoittaja: Paltta 
Paltta 