Aloin kirjoittaa, koska en osaa puhua. Minusta on miellyttävämpi kuunnella muita kuin olla itse äänessä.
Lapsena ja nuorena en kirjoittanut, mutta kävin äitini pakottamana kuvataidekoulua ja soitin omasta halustani bändissä kitaraa, mutta huomasin että kuvataiteesta tai musiikista ei tulisi minulle koskaan ammattia. Korjaan lausuntoani sen verran, että kirjoitin kyllä bändilleni sanoituksia. Sitä ei kukaan muu osannut tehdä. Muut osasivat soittaa, minä en.
Olen kirjoittanut ammatiksekseni vuodesta 1998 lähtien. Silloin syntyi esikoiseni. Oli pakko ryhtyä töihin. Aiheen ammensin läheltä, vauvasta. Menin Yhtyneiden Kuvalehtien toimitaloon Länsi-Pasilassa ja vein kirjoitelmani isän synnytyspeloista Kaksplussan toimitukseen. Päätoimittaja pyysi, voisinko tehdä aiheesta ihan oikean jutun. ”Voin”, minä lupasin, ja mietin vasta sitten, miten juttu mahdetaan tehdä noin käytännössä. Päättelin, että minun on etsittävä tietoa ja oikeat haastateltavat. Annettava heidän puhua ja kirjoitettava asiat tolkulliseen muotoon.
Niin käynnistyi lehtimiesurani. Ryhdyin vauvareportteriksi. Tehtailin juttuaiheita Kaksplussaan. Tyrkytin aiheitani myös muihin aikakauslehtiin, ja jossain vaiheessa huomasin, että minun ei tarvitse myydä juttuja vaan minulta tilataan niitä.
Kirjoitin It-alan julkaisuihin, talouslehtiin, naistenlehtiin, asiakaslehtiin, seurakunnallisiin lehtiin, arkkitehtuurisiin lehtiin, taidelehtiin, valtakunnallisiin lehtiin, ties mihin.
Sitten ajattelin kirjoittaa romaanin. Olin ajatellut aikaisemminkin, yritykset olivat vain tyssänneet pariin sivuun.
(Olin kokeillut myös kirjoittaa lastenrunoja, koska ajattelin, että runoteos on nopea saada kasaan. Se pitikin paikkansa, mutta eri asia on, saako tuotoksen julkaistuksi.)
Mutta kuinka romaani kirjoitetaan? Siihen pätee sama kuin lehtijuttuun. Keksitään aihe ja perehdytään siihen. Tarvittaessa jopa haastatellaan ihmisiä. Sitten otetaan mukaan mielikuvitus. Kehitellään henkilöitä ja tapahtumia ja luodaan tarinan kaari, joka toimii alusta loppuun ja joka ei kirjoittaessa pitkästytä itseään.
Romaanissa kaikki on valhetta, mutta silti täysin totta.
Romaanista, niin kuin lehtijutustakin, pitää karsia pois kaikki sälä, eli se, joka ei vie tarinaa eteenpäin, ei liity teemaan, ei kuvaile henkilöitä, motivoi heidän toimintaansa tai luo tunnelmaa, piirtele ajankuvaa. Siinäpä onkin kirjailijalle mietittävää. Hän saa päättää jokaisen sanan, pilkun ja pisteen paikan. Valita mielestään oikeaan järjestykseen noin 350000-miljoona merkkiä, jotka muodostavat valmiin teoksen.
Olen kirjoittanut neljä romaania, joista pääosan on julkaissut Tammi. Pian ilmestyy ensimmäinen nuortenkirjani WSOY:ltä. Seuraavan syksyn jättiläisromaani on hyvässä vauhdissa. Olen tehnyt myös novelleja, joita on julkaistu eri kokoelmissa. Muutama tietokirjakin mahtuu julkaisuluetteloon. Ja runoja, jotka tein, kun olin kerran luvannut osallistua Paltan runoiltaan Holvi-nimisessä baarissa Kouvolassa. Omien runojen ääneenlukemista helpotti ravintoloitsijan tarjoama runsas punaviinivoitelu.
Teen tekstejä (lehtijuttuja, kokonaisia julkaisuja, mainostekstejä ja sisällöntuotantoa nettisivuille) oman firmani kautta, nimeltään Wirke. Muun ajan paukutan proosaa.
Miksi yhä kirjoitan? No, en edelleenkään osaa puhua. Tai jaksa. Ja kirjoittaessa syntyy ajatuksia, jotka eivät olisi muuten nähneet päivänvaloa. Kaunokirjallisuuden jännittävyys on se, että siinä pystyy käsittelemään asioita, joista ei voi puhua. Josta ei voi vaieta, siitä on kirjoitettava.
Kirjailijaesittely:
www.wsoy.fi/kirjailija/jukka-behm
Syksyllä 2015 Jukka Behm kirjoitti romaania Villa Karossa Beninissä.
KUVAAJA: Eveliina Wirtanen
Paltta 