Kuukauden palttalainen: Laila Seppä

20/09/2013

Ensimmäinen Kuukauden palttalainen -sarjassa on luokanopettaja Laila Seppä, joka on ollut jäsenenä Paltassa jo kymmeniä vuosia. Tässä hänen esittelynsä ja tekstinsä:

– Laila Seppä, entinen luokanopettaja, nykyinen eläkeläinen, Sunklon jäsen.

– Asumme Helsingissä neljättä vuotta, muutimme lasten määräyksestä ja piha- ym.töitä karkuun.

– Liityin Palttaan 1972 muiden kirjoittamista harjoittavien seuraan.

– Pääsin mukaan antologioihin, jopa niitä kokoamaan.

– Kaikki kirjoittajat käsittääkseni toivovat teksteilleen lukijoita. Kun tietää tekstiänsä luettavan, se mystisellä tavalla hyödyttää, auttaa näkemään sen kriittisesti ulkopuolisena puhumattakaan siitä, että siitä jotakin sanotaan, viat tai ansiot.

– Paltalle toivon pitkää ikää, talkoohenkeä uusille ja vanhoille jäsenille sekä rohkeutta luettaa omia ja lukea toistensa tekstejä. Värikästä syksyä! terveisin, Laila Seppä

lailaseppa

AVOHOITO

Avohoidon yleistyesssä Helsingin kadut, kapakat ja puistot täyttyivät pyörätuolein, rollaattorein, kyynär- ja kävelysauvoin liikkuvista toipilaista, kodittomista, alkoholisteista ja eriasteisesti järkkyneistä ihmisistä. Avohoito näytti hyvinvoinnin avohaavan, sairaat näytillä. Parantumisestaan motivoituneet käynnistivät itsessään piilevät  kyvyt ja ohjattiin kuntoutumaan lääkäreiden, hoitajien ja omaisten tukemana terveiksi.

Joka ilta hän, yksi heistä, paljastaa punajuuren värisen jalkansa, huuhtelee ja voitelee sen, puhelee: Anteeksi murtuneet sääriluut, anteeksi polviparka. Ei ole sääri sinun syysi, että turposit, että et kestä kävellä askeltakaan. Ei syy ole WR:n konduktörinkään, hänhän sanoi että kannattaisi siirtyä junan keulapäähän minkä kohdalla on pätkä laituria eikä enää sepelikinoksia. Ei se ole ihan hänen omakaan syynsä, sillä Merete Mazzarellan Topelius-kirja piti saada loppuun ennen määräasemaa, ja sitä intenssiivisesti lukiessa jäi huomaamatta miten hirmuisen pitkän junan viimeisessä vaunussa hän istui.

Kun aseman nimi kuulutettiin, oli kiireesti laitettava Topelius reppuun ja lähdettävä veturia kohti monista huonosti aukevasta ovista monen meluisan välikön ja vaunun läpi, kun  pelkäsi joutuvansa seuraavalle asemalle mikä tietäisi turhaa matkaa. Se ovi, jonka ei olisi kuulunut aueta ollenkaan, aukesi helposti – aukeni ulos siihen sepelikinokseen.

Se tiesi sen vyörymistä, sääriluiden ja polven murtumista, ambulanssia joka ei ollut vapaana, taksia, terveyskeskusta, paluuta lähtöön siis turhaa matkaa, sairaalaa, odotusta, lääkäreitä, hoitajia, röntgeniä, kipsiä, leikkausta, toisenlaista kipsiä, särkyä, lääkkeitä, unettomuutta, unilääkkeitä,  painajaisia, rollaattoria, kyynärsauvoja, päiviä, lukemista, viikkoja, toivoa, kirjoitusta, kuukausia, röntgeniä, ortopedia, kolmannenlaista kipsiä, kipuilua, epätoivoa, vuoden, toista vuotta, kosketusarkuutta, kylmänarkuutta, toivoa, epätoivoa, toivoa…

Joka ilta hän riisui jalat huuhteli, voiteli oljyllä, puheli: Sääriparka, kolhupolvi, anteeksi turvonneet jäsenet, anteeksi! Nyt teidän pitää vahvistaa heikentyneet taikinaiset reisi- ja säärilihakset jännitys-rentous-nosto-lasku-koukistus-ojennus -harjoituksilla ja nukkua teidät terveiksi, yhtä terveiksi. Hyvää yötä.

Ja joka aamu hän paljastaa peitoista jalan, silittelee sitä, voitelee öljyllä, puhelee: Huomenta jalka, hyvä jalka, kaunis jalka, rakas jalka, oletpa kuin oletkin levännyt itsesi normaaliksi, siskosi kokoiseksi,  siskosi väriseksi. Niin sitä pitää. Ja taasen tunnollisena jalkapuolena jännitys-rentous-nosto-lasku-koukistus-ojennus-lihasharjoitukset. Kuukausien erikoiskuuma kesä, paikalleen jäykistyminen, väsyminen. Lisäharjoitusta,  kävely-yritystä, puoli vuotta. Luminen erikoiskylmä talvi, lunta, lumivuoria, vuosi…

Reilun kahdeksan kuukauden jälkeen tapaturmasta, leikkauksesta ja hyvästä hoidosta huolimatta  vihlaisi sääressä kuin ihoa olisi raavittu terävällä metallilangalla. Tai parempana päivänä kolmensadan metrin uimisen, kahdensadan metrin vesijuoksun, kymmenen minuutin niagarasuihkun hieronnan ja puolen tunnin matkojen kävelyn ja voitelun jälkeen iho oli kuin nokkosen polton jäljeltä kirvelevä, pistelevä ja kutiseva. Ei auttanut voitelu, silittely, ei maanittelu. Tuliko hoidettua liikaa vai jäikö liian vähälle.

Jos hän olisi tiennyt, uskonut, että vuosi ehkä toistakin… Mutta hänhän uskoi vain lääkärin sanaa: ”perusterve” ja tutkittua tietoa: harjaantunut liikkumaan, syönyt oikeaoppisesti, kauankos hän luut ehjää. Onneksi ei tiennyt, onneksi uskoi: kuukauden päästä, kahden  kuukauden päästä, kolmen…sitten, viimeistään sitten onnistuu matka sinne ja sinne, kun tapahtuu se ja se.

Vielä yhdeksäs kuukausi… yhdeksän kuukautta, siinä ajassahan lapsi  valmistuu, kokonainen uusi ihminen! Siitäkin nyt omakohtaisia todisteita. Mutta ei korjaannu yksi vanha jalka, ei piruvie korjaannu siinä ajassa, jossa luonto kehittää ihmislapsen. Enää ei pyörätuolia, rollaattoria, kyynärsauvoja, mutta kävelysauvoitta ei ulos muhkuraisille, kuoppasille kaduille ollut menemistä. Mutta hitaasti, hitaasti, tervejalkaiset ohittakoot.

Päivät ja yöt ovat erilaisia, sopivan pituisen ja sopivan kevyen liikkumisen ja unen jälkeen päivä on siedettävä. Paitsi ei terve jalka, sen polvi on rasittunut liiasta käytöstä. Aina ei tiedä kumpi jalka se kipeä on. Terveydenhoidon suunnittelijat, toteuttava hoitohenkilökunta ovat tehneet parhaansa. Kun vielä sairas itse ja tukiverkosto huolehtivat oman osansa, sairas saattaa parantua kokemuksia rikkaampana.