Kuukauden palttalainen: Ville Vanhala

Se oli hieman outoa ja itsellenikin odottamatonta, kun 18 vuoden tauon jälkeen julkaisin uuden kirjan. Melkein kuin olisi nuortunut noiden vuosien määrän ja päätynyt takaisin kolmekymppiseksi.

Onneksi niin ei käynyt.

En välttämättä haluaisi elää niitä 18 vuotta uudestaan sellaisina kuin olen ne jo kertaalleen elänyt.

”Non je ne regrette rien” on minun kohdallani silkkaa potaskaa.

Keväällä 2014 ilmestynyt runokokoelma ”Konepeltivirta” on syntynyt osittain niiden runojen pohjalta, joita olen kirjoittanut Kotkan Runoklubin esiintymisiä varten.

Niin, olen ollut klubi-isäntänä Kotkan Pub Albertissa pidettävissä runoilloissa kohta neljän vuoden ajan. Klubeilla on nähnyt, miten runous on muuttunut. Se ei ole enää pelkästään painetussa muodossa. Tänä päivänä runo elää myös internetissä ja esitettynä. Runon uudet muodot ovat kasvattaneet myös runojen yleisöä.

Aitiopaikalta katsottuna voi sanoa, että runous voi hyvin.

Olen aikaisemmin julkaissut neljä teosta: kaksi runokokoelmaa (Käpykaartilaisen kauhu 1992 ja Surmanajajan tuliaiset 1993) ja kaksi romaania (Napataatta 1995 ja Kuolemanpaikka 1996). Aikoinani suunnittelin jopa ammattikirjailijan uraa, mutta minusta tuli toimittaja.

Siihen ne 18 vuotta melkein kuluivat.

En enää haaveile ammattikirjailijan urasta enkä suunnittele edes sitä, koska saisin julkaistua seuraavan kirjan.

Kirjoittamalla tallennan tunteita ja tunnelmia, sellaisiakin, jotka eivät ole aitoja tai itse koettuja.

Ehkä ne ovat pelkkiä kuvitelmia.

Mutta kirjoittamalla teen niistä totta.

Ville Vanhala

Ville Vanhala

Asvaltti ei lämpene kenenkään puolesta, se on vain kevät, hidas tiistai ja kuusiaita raottuu kellastuneessa valokuvassa, tyttö tulee siitä läpi ja on nainen suojatiellä, kiireinen vanha tuttu ja äkkiä poissa. Naisen jälkeen alkaa tulevaisuus lankkaamattomissa kengissä, uskaltaminen kun hautojen ruoho on vielä uutta ja heiveröistä. Antaa sen kasvaa, se on uskaltamista, eikä tarvitse nousta enää sillankaiteelle, eikä vesi virtaa kenenkään puolesta, se on vain joki, valon välke ja paratiisin solina, sama jatkuva valhe, jonka uskoo yhä uudestaan kun se on niin kaunis näky ja ääni, ja äkkiä poissa, niin kuin pilvet, raitis ilma ja huonekalut, äkkiä poissa, kaiku tyhjässä huoneessa, nyrkki lyö sydäntä ja sydän lyö nyrkkiä, meidän kaikkien puolesta, meitä jokaista varten.

Konepeltivirta (2014, ntamo)

Esitettynä se on ainutkertainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: